PÄÄTTÄVÄISYYS JA AATE KANTAVINA VOIMINA
Vuosikymmeniä sitten tehtiin suurta, josta riittää vieläkin jutun juurta.
Kotkan demarinaiset, ahkeraiset: 40-vuotisjuhlakokouksessaan loihe lausumaan,
että vanhuksille koteja tarvitaan.
1000 markkaa pesämunaksi antoivat ja näin heti kortensa kekoon kantoivat.
Sota hankkeen sivuun sysi, oli vuosi silloin kolme ja ysi.
Tuli viimein rauha ja päättyi sota, mutta sotakaan ei naisilta sisua ota.
Vuosi nelkytviisi ja kesäkuu, taas demarinaiset kokoontuu.
20-henkinen ryhmä oli edustava ja Kotkan vanhainkodin kannatusyhdistyksen perustava.
Naisjoukossa muutama mieskin oli, tämä ei kuitenkaan ollut naisille pelkkä symboli.
Nuutti Piipari – puuhamies oiva – joka uurastaa jaksoi, vaikka polku ei suinkaan ollut loiva.
Tuli työstä hänelle kutsumus, kun taustalla oli Jumalalle lupaus:
jos Jumala hänet sodasta säästää, ei hän aio itseään helpolla päästää.
Hän tekee jotain, joka kansan ja kotipaikkakunnan hyväksi koituu,
ja toimii niin, että asiat varmasti hoituu.
Lupauksensa hän lunastaa voi, kun löytyi aate ja yhdistys, joka vanhuksille koteja loi.
Oli tomeria naisia monia, jotka ahkeroivat niin, kuin työt olisivat olleet omia.
Mainittakoon perustajajäsenistä numero yksi, Ida Aalle-Teljo,
joka oli tavoitteille erityishyödyksi.
Vaikka moni ei uskonut touhuun moiseen, aate luja kantoi häntä toimesta toiseen.
Hän jopa Nuutin kanssa salaa henkilökohtaisen vekselin otti, muuten edessä olisi ollut pankrotti.
Rahankeruu kesti monta vuotta, eikä johtajien ja tarkastajien kanssa ”tapeltu” suotta.
Ompeluseuroista, myyjäisistä, arpajaisista saatiin rahaa;
kerjuureissuissakaan ei nähty mitään pahaa.
Myyntilupa Martta Wendelinin adressiin irtosi ja 100 markan a’ hinta myynnistä kirposi.
Jo nelkytviisi lähti tontista kaupungille anomus, jota seurasi suuri pettymys.
Kaupunki tontin suolle antoi ja arvottomasti vastuunsa kantoi.
Ei kelvannut Nuutille ja naisille suo, vaan riennettiin jälleen päättäjien luo.
Tontti viimein Närhintieltä irtosi ja kodin perustus kalliolle kohosi.
Toukokuussa -54 kodin peruskivi muurattiin,
viidentoista vuoden uurastus pergamiinille kirjattiin ja uurnaan suljettiin.
Ida Aalle-Teljo Nuutin kanssa uurnan perustuksiin hautasi,
mitä yhdessä lausutut saatesanat seurasi:
Siunatkoon Korkein ja hyvät hengettäret tämän vanhustenkodin vaiheita alusta loppuun niin,
että sen asujien olisi hyvä olla siin.
Vuoden -55 alussa siirtyivät asukkaat Koskenrinnekodin tiloihin uusiin
ja Nuutti tovereineen jälleen suunnitelmiin suuriin.
Nousi kerrostalot, rivitalot vielä Metsolaan, Pääsi Nuuttikin nimikkokotiinsa asumaan.
Tuli Nuutin rinnalle vuonna seitsemän ja kaksi Eeva-Liisa Säisä uudeksi johtajaksi:
oli hällä Koskenrinteellä pitkä pesti, se neljäkymmentä vuotta kesti.
Hän kiinni piti aatteesta ja juurista, eikä pelännyt ottaa vastuuta tavoitteista suurista.
Jatkui kasvuvauhti huima, sillä Kotka-kotikin on Koskenrinnejoukon puima.
Nämäkään eivät riittäneet, siksi monet ovat Karhula-kodista yhdistystämme kiittäneet.
Myös senioriasuminen joukkojamme innosti,
siispä 10 vuotta sitten Sapokan Helmen talot Sapokkaan kohosi.
Yhdistyksemme täytti 70 vuotta ja kiitollisena edesmenneille toteamme:
”Te ette uurastaneet suotta!”
Mitä vielä keksitään, kun uudella vuosikymmenellä eletään?
Mikä juurissamme parasta on? Tietysti kotkalaisuus, joka on korvaamaton!
Onnea ja menestystä yhdistyksellemme!
Pirjo Romppanen, hallituksen jäsen 2011-2016